Ohjasin kompassin lastensuojelun monimaiselle työkentälle. Kokeillen jaksanko, pystynkö, osaanko? Kokeilua kesti reilun kymmenen vuotta, hyvin kasvattavaa ja opettavaista aikaa. Samalla "syvensin kasvattajan opintoja" tulemalla äidiksi. Ja ai että, se vasta kasvattavaa onkin. Lapsen ollessa esikoululainen kriisiytyi mielensisäinen maisema ja burnout ilmoitteli itsestään. Tiedostin, että jotain on tehtävä. En halunnut jatkaa opittujen mallien mukaan, mutta mielen työkalupakkikin huuteli tyhjyyttään. Mikä koomisinta, olinhan ammattikasvattaja, mutta oma lapsi saa pään totaaliseen jumiin.

Psykoterapian avulla vuorovaikutus ympäristön ja lapsen kanssa muuttuivat paljon. Ei kerrasta, eikä kahdesta, mutta tuon prosessin kahlattuani lävitse. Triggeripisteet ovat lievempiä kuin aiemmin ja kykenen viemään tilanteet loppuun käsittelemällä ne jälkikasvun kanssa ja opettamalla hänelle tunnetyöskentelyä.

Psykoterapia ei poista kehollisia jumeja ja traumoja, joten olen etsinyt kehollisia menetelmiä kehon tunnekuorman purkamiseen. Pikku hiljaa kehoni on palautumassa terveen kirjoihin. Olen matkani varrella huomannut palaavani samojen asioiden pariin yhä uudelleen. Näitä teemoja on esimerkiksi ravinnon merkitys, tunnetyö tai suoliston vaikutus hyvinvointiin? Näiden aiheiden kautta olen hakenut lisää oppia itselleni avartamaan ymmärrystä ja tuomaan terveempiä valintoja ilman ehdottomuuksia.

Toiveeni on, että voisin jakaa oppimaani. Toivottavasti saat täältä voimaa ja rohkeutta lähteä toteuttamaan oman näköistä elämää. Sie pystyt siihen!